Oon aina luullu että meidän perhe tekee normaaleja juttuja on jotenkin normaali siis tyylii melko keskiverto perhe. Kaksi lasta, isä töissä ja äiti kotona vielä vähän aikaa. Meillä on omakotitalo ja auto. Koira puuttuu. Lapset ulkoilevat, liikkuvat luonnossa, pyrimme syömään terveellisesti, kunnostamme kotia, käymme perhekerhossa ja kirjastossa. Vierailemme jonkin verran ja lapsilla on tuttava perheissä kavereita.
Mutta näin ei tunnu olevan. Musta tuntuu, että ollaan jonkin suurennuslasin alla. Heti kun poika ei 3v neuvolassa ei osannut hyppiä tasajalkaa tuli lähete fysioterapiaan jossa hoettiin tyyliin että harjoitelkaa hyppimistä ja liikkukaa. No sitä me teimmekin. Fysioterapian täti oli heti kirjannut pojasta, että hänen puheensa on epäselvää. Ja poika ei ehtinyt toiminnan lomassa sanoa kuin muutaman sanan. Taitava fysioterapeutti. Ja siksi ilmeisesti pääsimme puheterapian arvioon. Siitä ei tosin kukaan maininnut ennen kuin puheterapeutti soitti kotiin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä kunnolla miksi ja kenen lähetteellä poika sinne kutsuttiin.
Haluaisinkin tietää miksi olemme joutuneet tällaiseen tarkkailuun. Johtuuko se minun sairaudestani vai että minulla ei ole vanhempia? Pojalla on isovanhemmat kyllä isänsä puolelta ja isoisoäitikin. Tuntuu ettei missään uskota mitä kotioloistamme kerromme. Todella omituista. Toisella paikkakunnalla asuessamme ei tällaista tunnetta ollut.
Melko tiukat säännöt meillä toki on esim. ruokaillessa istutaan pöydässä ilman leluja, parkkipaikalla pidetään kädestä kiinni ettei syöksytä auton eteen jne. Joskus joudumme joustamaan asioista esim. syömme grilliruokaa tms. Mutta luulen että muutaman kerran vuodessa se ei tee lapselle pahaa.
Normaali päivämme alkaa niin että heräilemme ja menemme aamupalalle. Joka päivä ei ole puuroa vaan toisinaan syömme leipää. Sytytän kamiinaan tulet. Sitten puuhailemme jotain esim. ulkoilemme, piirrämme ja monesti leivomme. Sitten melkein onkin ruoka-aika. Nuorempi nukkuu päikkärit useimmiten tässä välissä. Lauantaisin käymme tähän väliin kaupassa ja kerhopäivänä kerhossa lisäksi usein kirjastolla. Jos on tehty remonttia tarjoamme kahvit ja lapset syövät välipalaa. Toisinaan menemme tässä välissä ulos tai puuhaamme jotain sisällä. Pian on taas ruoka-aika noin puoli viisi. Äiti tekee ruuan tai lämmitetään aamupäivän ruokaa. Ja tehdään isälle yöksi eväät. Sitten tulee telkusta pikkukakkonen jonka vanhempi lapsista katsoo. Pienemmän kanssa touhuillaan ruokapöydän siivouksen lomassa. Sitten valmistelen jo iltaa. Isä lähtee siinä töihin. Seitsemän aikaan syömme iltapalaa, vaihdamme yökkärit, siivotaan lelut, valitaan unisadut, sytytämme pönttömuuriin tulet, joskus laitetaan isälle yöpalaa (hän on yöt töissä) ja painumme sänkyyn lukemaan satuja. Parin sadun jälkeen kuunnellaan satua cd:ltä ja nukutaan.
Niin tästä nyt toki puuttuu, että nuorempi harjoittelee pottailuja ja isompi pottailee.
Pidän kyllä fysio- ja puheterapiaa tärkeinä, mutta en ymmärrä niiden tarpeellisuutta lapseni kohdalla. Onhan se hienoa jos kaupungillamme on varaa siihe, että fysioterapeutti leikittää lastamme ja toteaa, että harjoitelkaa hyppimistä kotona. Ja tuon puheterapiankin ymmärtäisin mikäli joku voisi kertoa minulle miksi menemme sinne. Tiedän että minä en näe tilannetta ulkopuolelta ja olen siis puolueellinen ja kuulen eritavoin pojan puheen ja ymmärrän häntä, koska olen hänen kanssaan lähes koko ajan. Ja siksi en kieltäytynyt kummastakaan. Mikäli sen koetaan olevan pojalle tarpeen varmasti käytämme avun hyväksi vaikka minä en sitä tarpeelliseksi ymmärtäisikään.
No nyt, kolmen kerran jälkeen, on fysioterapian loppunut. Harjoitelkaa hyppyjä oli saate sanat. Fysioterapeutti on siinä ihan oikeassa. Sitä on harjoiteltava, koska välillä tuo tasajalkaa hyppääminen ei onnistu. Onnekseni poika pyöräilee kolmipyörällä, ui kellukkeiden avulla, omaa hyvän tasapainon, kiipeilee jne...
Nyt vaan odotellaan mitä puheterapeutti toteaa hänen puheestaan. Muutamia kirjaimia puuttuu ihan varmasti kuten d, s ja f. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Ehkä sitten poika oppii nuo kirjaimet puheterapiassa. Hassua, kun tunnen muutaman vuotta nuoremman joka ei puhu vielä lauseita eikä heitä ole pistetty puheterapiaan vielä. Toinen pääsi vasta jonoon. ja meillä tuo papupata kertoo jatkuvasti satuja. Moni sanoo, että minun olisi oltava tyytyväinen. No alan nyt olemaan tyytyväinen ja lopetan valituksen. Nyt vaan kaivan kirjan täydellisestä lapsesta ja opetan lapsilleni kaikki tadot. No joo jatkamme samaan malliin jos ei joku tule sanomaan, että olemme epänormaaliperhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti